Perjantaina olimme Keinukamarin hoitokodissa pitämässä taukojumppaa Anastassian kanssa. Kehitimme jumpan siis tarina muodossa, jotta se olisi mukavampi seurata.
Se oli aika... mielekiintoista. Mielenkiintoinen on hyvä sana. Ja niinkuin Päivi sanoi, oppimistilanne.
Oltiin todella vähän harjoiteltu tilannetta etukäteen, joten jumppa vedettiin melkein vain siltä pohjalta mitä olin itse miettinyt. Anastassia oli auttanut tarinan keksimisessä, mutta koska kirjotin sen yksityiskohtaisemmin niin tottakai tiesin sen paremmin. Joten teimme sen sitten niin, että minä luin tarinan improvisoiden omaan tyyliini ja hieman tein niitä liikkeitä ja Anastassia sai tehdä liikeitä ohjeideni mukaan. Mutta opimpa, että jokainen juttu on oikeasti testattava kunnolla ennen kuin se tehdään asiakkaille. Olin kyllä testannut sen sillä tavalla suunnilleen lukenut sen läpi, mutta en ollut ottanut huomioon sitä seikkaa, että jännittäessäni luen nopeammin kuin normaalisti. Tuloksena oli siis liian lyhyt jumppa. Siihen ei voi enää vaikuttaa, voin vaan oppia tästäkin virheestä.
Lisäksi vanhukset olivat dementikkoja. Se oli itselleni hyvin haastavaa, koska en ole ennen ollut tekemisissä dementikkojen kanssa. Hyvin eri kuntoisia he olivat, toiset paremmassa kunnossa kuin toiset. Luulen, että selvisin silti ihan hyvin. Pidimme tarinamme vain yksinkertaisena ja liikkeet simppeleinä.
Tänään meni taas yksi ryhmä pitämään omaa jumppaansa, joten suurin osa meistä jäi luokkaan tekemään muita hommia. Sain yhden tehtävän jo valmiiksi, en tiedä miten seki nyt meni. Ihan hyvin kai, näin ainakin aika paljon vaivaa sen takia. Ei tänään mitään kummempaa tainnut tapahtua, joten tämä jää vähän lyhyehköksi tämä teksti...
Mutta jokunen piristävä kuva loppuun:
--Mona








